Päivä alkoi kun heräsin pitkiltä yöuniltani 11 maissa aamulla. Mitä sitä tänään tekisi kun on lomaa ja töitäkin on vasta lauantaina. Tylsyyttäni päätin perustaa blogin. Ajatus lähti liikkeelle, kun mieheni harjoitteli koulua varten koodaamaan kotisivuja ja hän  ehdotti että hän voisi minullekin tehdä. Kauhistuin ajatusta. En ehkä ole hirveän sisällä blogimaailmasta. Kuka tahansahan näitä voi perustaa. Vuodattaa omaa elämäänsä internetiin - toisilla on lukijoita, toisilla ei. En ole edes mainostanut blogiani ystävilleni tai miehelleni. Saatika netissä haalimassa lukijoita. Ehkä siis en edes odota niitä. Lukee ken tahtoo. 

Muistin yhtäkkiä kaikessa rauhallisen arjen keskellä, että työni kulukorvauspaperit tulisi viedä postiin - nyt äkkiä! Perillä niiden tulisi olla huomenna. Liekö kerkee näin joulun aikana. Veinkin kirjeeni postiin, ja laatikkoon hädin tuskin mahtui kirjettä. Sopu sijaa antaa - kirjelaatikossakin nähtävästi. 

Paluumatka bussilla kotiin. Ihan niin kuin aina muulloinkin. Bussi tuli pysäkille jo 10 minuuttia etuajoissa - yleensä saa hytistä kylmässä minuutilleen siihen asti kun on bussin lähtöaika. Bussikuski tervehti minua: "Hyvää päivää", johon vastasin iloisesti "Päivää". Hän vielä lisäksi toivotti minut tervetulleeksi bussiin. Kiitin. Ajattelin mielessäni, että hän on varmaan voittanut lotossa tai _saanut_ juuri - kuinka hän näin asiakaspalveluhenkinen olikaan. Tai joulumieltä kenties? En ole tottunut saamaan tällaista vastaanottoa bussissa.

Hän läksi ulos ja en enää pian edes nähnyt kuskia. Siinä olimme minä ja bussi - kahdestaan, kunnes sisään alkoi virrata lisää ihmisiä. Pian bussikuski alkoi tulemaan bussille päin, mutta laittoikin rukousmaton keskelle asfalttia ja alkoi rukoilla. Ok. Kai sitä pitää joissain uskonnoissa rukoilla tiettyyn kellonaikaan. Mutta kello oli 14:40. Mikä se sellainen aika on? (Tässä vaiheessa hyvä selventää, että yleissivistykseni on hakusessa uskontojen suhteen). Hän oli edelleen maton päällä rukoilemassa kun kello löi minuutilleen sen verran että bussin piti lähteä. Ajattelin, että voi luoja, tajuaako hän että toisilla on tässä kiire (mikä kiire mulla vapaapäivänä on..?) ja hän vaan kyykkii matolla bussin vieressä. Lopulta hän tuli pikaisin askelein bussiin. Heti ovesta tultuaan hän kysyi kovalla mutta säyseällä äänellä: "Hyvää päivää! Miten täällä jaksellaan?" Bussista ehkä puolet ihmisistä vastasi iloisesti "Hyvin!". Siihen bussikuski tokaisi: "Tervetuloa! Ei siinä sitten muuta kuin että radalle vain!". Näin bussi lähti liikenteeseen. En voinut välttää hymyilemistä bussimatkan ajan. Kaunis ele bussikuskilta - vaikka niin vaatimaton ja arkinen, varmasti monelle tuli tästä hyvä fiilis. Ehkä siitäkin, että bussimatka ei alkanut rutiininomaisella tavalla.